Genre: Action/Platform
Goal: Defeat Mr. Green (Stage 14)
Arvosana: 6/10
Vaikeusaste: 6/10
Joku tuhoaa New Yorkin kaupunkia! Tai ehkä kyseessä on kokonainen jengi! Mihin tahansa menetkin, huligaanit hyökkäävät ja iskevät sinut maihin. Tälläinen toiminta tuppaa ärsyttämään.
Laituritkaan eivät ole turvallisia ja saa voi saada kalasta naamaasi. Keskuspuistossa skeittaamisesta puhumattakaan, siellä jokin tyyppi alkaa pommittamaan sinua. Hulluja on jokapuolella - miten erinomaista!
Noid on ankarasti tälläistä toimintaa vastaan! Itse asiassa, kaiken takana taitaa olla hänen kaksoisolentonsa Mr. Green.
Mutta ei hätää, Noidilla on apunaan reilusti ammuksia, yliluonnollisia voimia, mahtavia keksintöjä ja tietysti luotettava jojo! Hän vain tarvitsee silloin tällöin hieman pizzaa jotta meno jatkuu!
Kyllä maskotteja maailmaan mahtuu ja tässä yksi peleihin asti päätynyt kaveri. Aikoinaan Domino's Pizzan maskottina tunnettu punaiseen jänispukuun pukeutunut Noid seikkailee tässä tasohyppelypelissä 14 kentän verran.
Peli on tunnettu hieman brutaalista vaikeustasostaan ja täytyy myöntää, että kyllähän tästä haastetta löytyi!
Jostain syystä Capcomin tiimin mielestä oli loistava idea laittaa Noid kuolemaan yhdestä osumasta. Tämän lisäksi kentistä ei löydy jatkopaikkoja joten kuolemasta rankaistaan rajulla kädellä.
Kyllähän tätä yhdestä osumasta kuolemista on harrastettu ennenkin esimerkiksi Adventure Island -pelisarjassa, mutta niissä peleissä sentään saa menoa helpottavia asioita, että ei aina henki lähtenyt yhdestä iskusta.
Kaiken hyvän lisäksi tässä pelissä ei ollut edes loputtomia continueja. Pelin alussa niitä oli vain kolme kappaletta, mutta pelin edetessä lukumäärää oli mahdollista kasvattaa.
Peli on hyvin perinteistä tasoloikkaa muutamilla erikoiskentillä höystettynä. Parista kentästä löytyy rullalautailua ja jonkinnäköistä lentohärpäkettä. Kentät eivät ole kovinkaan pitkiä, mutta erittäin hankalan vaikeusasteen vuoksi ne tuntuvat pidemmiltä mitä ovat.
Kentät sisältävät paljon ulkoa opettelua, sillä joidenkin vihollisten ja muiden jekkujen sijoittelu menee hieman vittuilun puolelle.
Kenttiin on ripoteltu jos jonkinlaista kerättävää joista osa niistä on piilotettuna. Ruudulla näkyvät kerättävät olivat lähinnä paperisia kääröjä joista sai itselleen jonkin muutamasta erilaisesta erikoisaseesta.
Itse en pahemmin näitä erikoisaseita hyödyntänyt. Testasin niitä muutamassa kohdassa ja totesin homman jokseenkin turhaksi. Esimerkiksi yhdellä erikoisaseella sai ruudun tyhjennettyä vihollisista. Luotin pelin perus aseen eli jojon voimaan! Se olikin ihan näppärä kapistus.
Paperisten kääröjen lisäksi kentistä löytyi huutomerkillä ja roomalaisilla numeroilla varustettuja kerättäviä joita tarvitsi kenttien lopussa oleviin "pomotaisteluihin". Suurin osa näistä oli piilotettu ja ne tulivat esiin kun sattui osumaan jojolla juuri oikeaan kohtaan.
En ole tälläisen pelisuunnittelun fani, sillä homma menee helposti jatkuvaksi huitomiseksi jotta saisi piilotetut esineet näkyviin. Esineitä oli kuitenkin erittäin tärkeä kerätä joten oli paljon huitomista luvassa. Onneksi sentään nämä piilotetut kerättävät löytyivät aina samoista paikoista.
Kuten aikaisemmin mainitsin, joidenkin kenttien jälkeen tulee "pomotaistelu". Asia on pakko laittaa lainausmerkkeihin, koska nämä kaikki taistelut ovat täysin samanlaisia pizzansyöntikilpailuita. Nopeudella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä vaan kisaaminen perustuu taktikointiin.
Ideana on, että tietokonevastustajan korteista arvotaan jonkin ja pelaajan tehtävä on voittaa tämän kortin arvo. Pisteitä eli pizzoja saa erotuksen mukaan ja tarvittavien pisteiden määrä kasvaa aina mitä pidemmälle pelissä pääsee. Se kumpi saa omalla puolella näkyvät pizzaslotit täytettyä, voittaa kamppailun.
Aina ei pystynyt tietokoneen saamaa korttia voittamaan eikä edes kannattanutkaan vaan järkevän taktikoinnin avulla piti tietokoneen pistetilin mahdollisimman alhaisena.
Tähän pizzansyöntikisaan pystyi hyödyntämään kentistä keräämiä piilotettuja huutomerkkejä ja roomalaisia numeroita. Huutomerkeistä käyttöönsä sai kaksi erilaista pippuria joiden avulla pystyi sabotoimaan vastustajan syöntiyritystä. Liian mausteiset pizzat eivät menneet pistelaskuriin!
Pippureita kannatti ehdottomasti käyttää jos arpa oli osunut jonkin todella iso lukuisen kortin kohdalle. Roomalaisista numeroista taas sai kertoimia ja niitä löytyi kaksi erilaista - kaksi ja kolme. Kun arpakone oli osunut jonkin todella pieniarvoisen kortin kohdalle, kannatti heittää kerroin pöytään ja ottaa mahdollisimman iso kortti omasta pakasta. Näin sai paljon pizzapisteitä kerralla.
Välillä nämä kisailut menivät mönkään varsinkin pelin loppupuolella kun vastustajalla oli todella isonumeroisia kortteja ja arpaonni osui tietysti suurimmaksi osaksi niihin. Myös jos ei ollut tarpeeksi löytänyt kertoimia kentästä, vaikeutti se hommaa huomattavasti.
Rangaistuksena häviöstä oli elämän menettäminen ja joutuminen kentän alkuun.
Olihan tämä seikkailu melko haastava. Pelin ulkonäkö hämää ja tässä sai oikeasti pelata kieli keskellä suuta jos mieli päästä kentät läpi. Kyllähän se miestä söi kun selvitti tiensä hyvin lähelle kentän loppua ja sitten teki yhden pienen virheen joutuen aloittamaan homman taas alusta.
Loppupuolella sai yrittää ihan tosissaan, että pääsi pahimmat kentät läpi. Pelin puolessa välissä komeili laiturikenttä joka oli ensimmäinen kompastuskivi etenemisen suhteen. Loppuosa hieman satunnaisesti ampuvine tykkeineen oli kunnon "haista paska" -osastoa. Jopa tuhotun tykinkuulan savusta lähti henki, hienoa koodaamista.
Pelin viimeinen tasoloikkakenttä, violetti pilvenpiirtäjä oli aluksi brutaalin oloinen, mutta kun laittoi vihollisten ilmestymispaikat visusti mieleensä, ei se sitten kovin montaa yritystä vaatinut.
Vihollisia oli loppupeleissä yllättävän vähän ja kentän toinen puolisko vain palikalta toiselle hyppelyä autoscrollerin säestämänä. Olin nähnyt tämän kentän kanssa painivia speedrunaajia/kasuaaleja pelaajia ja kieltämättä hieman hirvitti itse aloittaa kentän pelaaminen.
Jostain syystä pelin viimeiseksi kentäksi oli laitettu lentohärpäkkeellä lentely. Tämä oli varsin hyvä asia, sillä jotenkin omaksuin heti ensimmäisestä lentelykentästä lähtien härpäkkeellä lentelyn ja kenttä meni kuolematta läpi. Kentästä sai vielä kerättyä mukavasti huutomerkkejä ja numerokertoimia viimeistä taistelua varten.
Viimeinen taistelu Mr. Greeniä vastaan ei pahemmin eronnut muista pizzansyöntikisoista. Mr. Greenillä oli useampi "jokerikortti" jotka olivat kuuden pizzan arvoisia. Tuurikin tässä kävi, sillä yhteenkään sellaiseen ei arvonta osunut ja voitin taistelun todella ylivoimaisesti - kiitos viimeisen kentän runsaan keräilytarjonnan.
Harmillista, kun tästä pelistä oltiin tehty näin epäreilu.
Tähän olisi ehdottomasti pitänyt laittaa pieni energiapalkki tai vaikka kolmesta osumasta kuoleminen. Pelinautinto olisi parantunut huomattavasti.
Tälläisenään ihan jees kokemus, varsinkin jos pelaa paljon ja on tälläinen pöljä projekti menossa. Jos pelaaminen on satunnaisempaa, saa tästä lähinnä vain harmaita hiuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti