Genre: Action/Adventure
Goal: Get to the Afterlife (Stage 5)
Arvosana: 6/10
Vaikeusaste: 4/10
Häiritseekö teitä elävät? Oletteko ärsyyntyneet heidän tempuistaan? No mutta, anna parhaimman haamun auttaa teitä! Minä "bio-manaan" heidät pois teidän tuonpuoleisesta elämästä. Kuka muka kaipaa heitä pyörimässä jaloissa?
Tämä paikka ei ole tarpeeksi iso jotta elävät ja kuolleet mahtuisi olemaan siellä samaan aikaan. Sanokaa vain nimeni kolme kertaa peräkkäin ja olen palveluksessasi!
Minä jäljitän kaikki askeleet jotka johtivat traagiseen...kuolemaanne. Näytän kuinka pelotellaan demoneita, hirviötä ja muita omituisia otuksia.
Mutta todellinen tavoite on häätää Deetzerin perhe pois talosta jotta saisitte hurmaavan asuntonne takaisin. Vihaan todella tätä hurmaavaa -osuutta, mutta työ on työtä.
Jos pelaatte korttinne oikein, saatte talonne takaisin ja minä saan lippuni "oikeaan tuonpuoleiseen elämään". Se vasta olisi mahtavaa!
Hiljattain järjestetyillä Tuska -festareilla kaveriporukan kesken puheeksi tuli tämä minun NES -projektini. Porukka sitten innostui valitsemaan minulle seuraavia läpäistäviä pelejä ja niitä tulikin listaan viisi kappaletta!
Ensimmäiseksi valikoitui tämä kyseinen teos. Peli oli pintaraapaisulta tuttu Retkun ja AVGN:n arvosteluista, mutta pelin loppupuoli täysin pimennossa.
Itse leffa taas oli vuosia katsomislistalla kunnes viimein katselin sen naisystäväni kanssa tämän vuoden keväällä. Sekä leffa että peli ovat molemmat hyvin outoja ja minähän pidän oudosta :)
Beetlejuice, Beetlejuice, Beetlejuice...
Hienoa, että pelintekijät laittoivat päähahmoksi itse Beetlejuicen! Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin olisiko muilla hahmoilla varustettu peli ollut sitten kovinkaan kiinnostava?
Raren pojat olivat tämän pelin kehityksen takana ja tuntui, että tässä oltiin käytetty samaa pelimoottoria kuin heidän Nightmare on Elm Street -pelissä. Faktaahan minulla ei ole, mutta hahmojen liikuttelu ja spriten animointi olivat hyvin lähellä toisiaan.
Peli on pääosin sivulta rullaavaa tasoloikkaa, mutta muutamassa kentässä siirrytään lintuperspektiiviin ja pelin mekaniikat muuttuivat hyvin erilaiseksi. Näissä kentissä täytyi etsiä avaimia ja availla ovia niillä sekä löytää oikeita reittejä väärien joukosta.
Tasoloikkakentät eivät ole ihan täysin suoraviivaisia putkijuoksuja, mutta eivät mitään älyttömiä sokkeloitakaan. Ne ovat jotain siltä väliltä.
Ohjekirjan mukaan tässä on viisi kenttää vaikka kenttien välissä oleva kartta osoittaakin toisin. Ilmeisesti kentät on nivottu isompiin kokonaisuuksiin. Peli alkaa kolmella lisärillä ja kolmella continuella. Lisäreitä voi farmailla aina yhdeksään asti, mutta continueja ei saa lisää pelin edetessä.
Kenttiin on ripoteltu kauppoja joista voi ostaa erilaisia pelokkeita ja välillä jopa lisärin. Kaupat pysyvät kuitenkin kiinni, ennen kuin on löytänyt ensimmäisestä kentästä "äskettäin kuolleiden kirjan". Pelokkeiden avulla pystyi ampumaan ja niillä tuhottiin joitain vihollisia ja pomoja. Nämä olivat todella isossa roolissa, sillä kenttiä ei pystynyt pääsemään läpi ilman pelokkeita.
Valuuttaa pelokkeiden hakkimiseen sai liiskaamalla pieniä koppakuoriasia. Koppakuoriaiset olivat erivärisiä ja värit edustivat erisuuruista summia. Näitä koppakuoriasia täytyi liiskailla hyvä tovi jotta sai tarvittavat pelokkeet haltuunsa. Onneksi kaikenvärisiä koppakuoriasia tuli hyvällä tahdilla eikä vain pienimmän arvon omaavia punaisia.
Ainoastaan kaupassa käydessä näki, kuinka paljon koppakuoriasia oli liiskannut ja oliko valuuttaa tarpeeksi kertynyt taskunpohjalle. Olisihan tuo voinut näkyä jatkuvasti ruudulla tai edes tavaravalikossa.
Muutamat viholliset antoivat myös pisteitä, mutta niitä oli aika harvassa. Näitä vihollisia löytyi pääasiassa maassa olevista onkaloista joista koppakuoriasia ilmestyi. Nämä onkalot olivat kyllä kunnon kuolemanloukkuja, sillä Beetlejuicella ei ole kuolemattomuusaikaa nimeksikään joten henki saattoi lähteä sekunneissa.
Nämä onkaloissa olevat viholliset olivat vielä joko kestäviä tai nopeita, niin ei maksanut vaivaa mennä sinne kuolemaan. Hassua sinänsä, että ei entuudestaan tiedä minkä vihollisen päälle voi hypätä pisteiden toivossa ja mistä menettää vain energiaa.
Ei peli ihan täysin jätettä ollut ja jopa suurimmaksi osaksi tykkäsinkin tästä vaikkakin pelissä oli aika paljon typeriä suunnitteluvirheitä.
Ehdottomasti pahimpana virheenä heti alussa vastaan tulee ruudun rullaaminen. Jos kiipeää korkealle ja tavoitteena on päästä takaisin alas, ei voi vain suoraan hypätä korkeuksista vaan joutuu hitaasti laskeutumaan tasoja pitkin alas. Jos menee suoraan hyppäämään, ruutu ei kerkeä rullaamaan tarpeeksi nopeasti alaspäin ja ruudun alareuna muuttuu rotkoksi.
Tämä oli todella ärsyttävä suunnitteluvirhe, sillä monet turhat kuolemat olisi voinut välttää jos tämä olisi loistanut poissaolollaan.
Seuraavana suunnitteluvirheenä ovat jo yllä mainitsemani pelokkeet. Inhottavinta näiden kanssa oli se, että ei koskaan tiennyt kuinka paljon pelokkeita täytyi ostaa. Pelokkeen menetti kun tietty määrä ammuksia oli ammuttu tai oli ottanut kerran damagea vihollisesta/pomosta. Joillakin pelokkeilla pystyi ampumaan pitkäänkin kun taas jotkut hävisivät yhdestä ammuksesta.
Kentissä sentään pystyi menemään taaksepäin jos vastassa oli vihollinen jonka tuhoaminen vaati peloketta. Toista oli sitten pomojen kanssa. Jos pelokkeet loppuivat pomoa vastaan taistellessa, homma oli aika pitkälti siinä.
Joskus jostain ihmeen syystä continuen käytettyään peli jatkui pomohuoneen ulkopuolelta, mutta tämä ei tapahtunut aina. Kyseinen asia tuli esille ensimmäisessä kentässä, sillä muissa kentissä olin varautunut paremmin pomoja vastaan.
Yhden kerran kävi todella hämärä bugi, kun pomohuoneessa continuen käytettyäni olinkin siirtynyt lähes kentän alussa olevaan rakennukseen. Hieman sellainen hutera korttitalo tuli pelin koodaamisesta mieleen :D
Myös lintuperspektiivistä kuvatuissa kentissä oli ongelmia. Välillä Beetlejuice ei suostunut kulkemaan ovesta, ellei hän ollut pelotellut tarpeeksi. No, pelottelu hoitui kentistä löytyvien pullojen avulla ja pelottelun kohteena oli perus viholliset. Pullon käyttäminen laukaisi huoneeseen kummituksen, joka sitten poukkoili valtoimenaan ympäri huonetta.
Kun kummitus kohtasi vihollisen, teki se siihen vahinkoa. Tämä oli täysin sattuman varassa, sillä liikkuvat viholliset ja ympäri poukkoileva kummitus ei ollut kovinkaan hyvä yhdistelmä. Näitä pulloja oli kentissä rajattu määrä, joten jos ne pääsivät loppumaan...paskempi homma!
Näissä lintuperspektiivikentissä täytyi vielä kantaa mukanaan jos jonkinlaista roinaa ja antaa niitä asukkaille. Eteenpäin pääsi vasta, kun oli antanut oikean tavaran oikealle tyypille. Kaikki roina kerättiin Select -napilla ja sillä ne myös annettiin asukkaille. Kun roinaa oli mukana hieman reilummin, pudotti Beetlejuice ne keräämisjärjestyksessä lattialle ennen kuin oikea löyti omistajansa.
Jos väärän tavaran erehtyi pudottamaan liian lähelle asukasta, poimi Beetlejuice sen aina käteensä saman saatetekstin kera mikä tuli ensimmäiselläkin keräämiskerralla. Todella rasittava systeemi.
Näissä kentissä oli vielä ihana rangaistus systeemi. Jos erehtyi menemään väärästä reitistä tai osui joissain huoneissa leijailevaan oveen, päätyi hiekka-aavikolle.
Paikkaa kutsuttiin "rangaistustasoksi" ja se kuvasti paikkaa täysin. Leffasta tuttu hiekka-aavikko jossa valtava mato lenteli ympäriinsä. Jos tästä paikasta mieli päästä pois, täytyi mato tappaa. Homma ei ollut todellakaan helppo, sillä madon äkkinäiset liikkeet tuhosivat Beetlejuicen silmänräpäyksessä. Mato otti vielä mukavan määrän iskuja vastaansa.
Jos pelokkeita ei ollut tarpeeksi, niin täältä ei päässyt pois, sillä pelkällä Beetlejuicella ei hommaa voinut hoitaa. Onneksi tässä mestassa oli yksi hieman turvallisempi kohta mihin mato ei juurikaan lentänyt. Ennen tämän löytymistä joutui kärsimään monet Game Overit kun elämät vain sulivat muutamissa sekunneissa madon suuhun.
Eihän tämä mikään järin vaikea peli ollut kun keksi lintuperspektiivikenttien reitit ja hyvän taktiikan hiekka-aavikon madon tuhoamiseen. Toisen ja kolmannen kentän lopussa tuli farmailtua lisärit täyteen kun löytyi täydelliset kohdat sen harrastamiseen. Tämä oli oikeastaan pakollista, sillä lintuperspektiivikentät imivät elämän jos toisenkin.
Kun tässä ei ole juurikaan kuolemattomuusaikaa, niin viholliset tappavat todella nopeasti. Onneksi sentään elämän menetettyään Beetlejuice on hetken aikaa kuolematon. Yhdeksän lisärin voimin kentistä selvisi ihan mukavasti. Kaikki kaupat eivät myyneet lisäreitä ja ne mistä niitä sai, tuotteet vaihtuivat kaupasta poistuttaessa. Tämä ei onneksi ollut mikään ongelma, sillä hetken aikaa koppakuoriaisia liiskaillessa ja uudelleen kauppaan sisään astuessa tuotteet olivat todennäköisesti vaihtuneet.
Pelissä ei varsinaisesti ole viimeistä pomoa, mutta kolmannen kentän lopussa oleva velho ainakin näyttää sellaiselle. Yhtä helppo se kuitenkin oli niin kuin muutkin pomot. Pomot työnnettiin pelokkeiden ammusten avulla kiinni oikeaan seinään jossa ne sitten tuhoutuivat.
Pelin viimeinen kenttä "Afterlife Waiting Room" oli todella yksinkertainen, mutta hivenen ärsyttävä tasoloikkakenttä. Kenttään oli ripoteltu kuusi lipunpalaa joiden avulla Beetlejuice pääsi poistumaan "kuolemanjälkeiseen elämään". Liput olivat vielä mahdollisimman ärsyttävissä paikoissa ja joiden hakemista sai miettiä todella tarkkaan. Välillä joutui tekemään alaspäin pudotuksen tuntemattomaan toivoen, että alla oli tukevaa maata ja ruutu kerkesi vieriä tarpeeksi.
Ensimmäisellä yrityksellä onnistuin haalimaan viisi lipunpalaa itselleni, mutta elämien ja continuejen vähyyden vuoksi homma katkesi siihen. Seuraavalla yrityksellä pääsin kahdeksalla elämällä ja täysillä continueilla yrittämään. Tiesin jo tässä vaiheessa, että aivan varmasti peli menee läpi ja menihän se!
Raren tyyliin loppukuvilla ei paljoa juhlittu, mutta samapa tuo. Ei tämä nyt paskimmasta päästä ollut ja suurimmaksi osaksi jopa nautin tämän pelaamisesta. Harmi vain kun tässä oli niin typeriä ratkaisuja, ilman niitä arvosana olisi ollut huomattavasti parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti